Ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, vihreävöisenäkin

Pitempään on pyörinyt mielessä kirjoittaa siitä, mitä kamppailulajia harrastaisin jos en taekwondoa, mikä kiinnostaa ja mikä saattaa tulevaisuudessa syrjäyttää taekwondon. Taekwondo on hyvä laji niin kuntoilun kuin kilpaurheilunkin kannalta, mutta kaikille se ei sovi ja epäilen myös että jossain määrin se ei sovi minullekaan. Pohdinpa asiaa niin mutu-pohjalta kuin nykyisiltä kokemuksiltakin. Peruslähtökohta on “Mitä jos/ mitä tulevaisuudessa toisin”.

Ennen kuin siirryn siihen minkä lajien kokeilua harkitsen, pari sanaa taekwondon omintakeisista piirteistä: korkeista potkuista ja sen vaatimuksista, sekä sen samankaltaisuudesta suhteessa karateen ilman osaa karaten historian painolastia. Aloitan karate-suhteesta.

Se vähä asia, mitä olen taekwondon historiaan (todelliseen ja väitettyyn) perehtynyt, muodostuu mielessäni taekwondosta kuva karatesta muodostuneesta korealaistetusta lajista jossa on hieman rippeitä ennen Japanilaisten miehitystä olleista kamppailuperinteistä, taekkyonista (erillisiä perinteitä, kuin mitä kehittyi nykyiseen elvytettyyn taekkyoniin). Taekwondon etuna on tuo osan karaten perinteiden puuttumisesta (korealaistamisen myötä) sekä kaukainen (väitetty) yhteys taekkyoniin, joka mahdollistaa asiain tarkastelun helpommin nykyaikaisesta näkökulmasta: Kukkiwon korvasikin palgwe-poomset (-thulit) uudellen mietityillä taeguk-poomseilla, ja (tietääkseni) kahta kilpailemiseen tarkoitettua uutta poomsea valmistellaan tälläkin hetkellä jossain Kukkiwonin kätköissä. Lisäksi kun noin isosta ja yhtenäisestä liitosta (kirjoitan nyt täysin omasta WTF-Kukkiwon-näkökulmastani, ITF-läiset tuskin näkevät esim. tul-yhteyttä) jolla on oma tekniikan tasosta vastaava ylin organisaatio (Kukkiwon) joka levittää tietoa tehokkaasti, ja tietoa kartutetaan (mitä olen havainnut/mutu-havainnut) liikuntatieteellisen ja terveydellisen näkökulman eikä minkään qi-/chi-/ki-hömppäajattelun pohjalta.

Toinen taekwondon “havaitsemani ominaispiirre” ei sitten enää saakkaan minulta samanlaista sokeaa ihailua/ylistystä. Korkeat potkut ja sen vaatima kova notkeusharjoittelu ei vastaa omaa “terveyttä varten” -näkemystä harjoittelusta, ainakaan toistaiseksi. Toisaalta, on mielestäni terveyden kannalta notkeus/ketteryys yms. voimaa tärkeämpää noin terveydellisestä näkökulmasta. Mutta potkut korkealle? En katso mitenkään välttämättömäksi enkä myös noita pyörähdyshommia. Täytyy myöntää, kaipaan erilaista tekniikkaa, varsinkin käsitekniikkaa, kuin mihin nyt saa taekwondon osalta tutustua. Vahva potkutekninen pohja vetoaa varmasti oikein esitettynä miltei jokaiseen yleisöön (ehkä rampoja lukuunottamatta ) mutta kaikilla ei ole kykyä/halua pyrkiä siihen taekwondon peruspotku-osaamiseenkaan mitä perus 1. dan eli mustavyö osaa. Sitä kun mietin, en usein itsekään osaa haluta varsinkaan pyörähdyspotkuja tai ainakaan näiden kombinaatioita muiden potkujen kanssa.

Tällä hetkellä katson tulevaisuuteen ja töiden jälkeen (lopetan varmaan marraskuussa osa-aikaisen) ajattelin ensi tammikuussa aloittaa jonkin kamppailulajin alkeiskurssin ja tässä ne ajatukset suuntimoista ja kiinnostuksen herättäjistä:

Yleisemmin katsottuna voisi kaikenlaisista mutu-lähteistä kuten pelit (Tekken-, DOA- ja Virtua Fighter-sarjat) ja nettikuvaukset lähteä muodostamaan toivelistaa, mutta jos ottaa huomioon maantieteelliset ja muut rajoitukset, jää jäljelle kolme “linjaa”: “ideologisesti”, “tekniikallisesti” ja “fyysisesti” läheisemmät valinnat (eli missä ruoho vihertää “enemmän”).

• “ideologisesti”: Kukkiwonilta saamani pinssin saatetekstissä on lause (Purpose-osio) “We also purpose to develope Taekwondo culture as an international military arts.” Minulla ei ole mitään yksilön, tai pienen yhteisönkään (tämä menee jo vaikeammaksi pohdiskeluksi) puolustautumisoikeutta vastaan, mutta kun aletaan puhumaan kansallisesta tai kansainvälisestä sotilaskulttuurista niin alan olla vahvasti koko hommaa vastaan. Vaikka tuo sana “arts” onkin monitulkintainen, on tuo nähdäkseni selkeä kannanotto sotilaskulttuurin puolesta, joten ideologisen valinnan kannalta helpompana vaihtoehtona näen aikidon (lajifilosofia!) ja capoeiran (käytännön kulttuuri-ideologia nykymuodossa, joskin jalkateknisyys ei katoa lajinvaihdossa mihinkään). En koe tätä kovinkaan ajankohtaiseksi valintakriteeriksi.
• “tekniikallisesti”: mietin kaikenlaista kung fua (ja ehkä nyrkkeily, ip-lajitkin kiinnostaessaan kuuluisivat tähän) ja Turun valikoimaa katsomalla seuloutuu Taijiquan (tosin tuo chi paistaa pahasti silmään) koska Choy Lee Fut on laaja ja selvästi kallis (huom. suhteessa muihin kamppailulajeihin, enhän tiedä mitä tuo oikeasti tarjoaa) ja Tang Lang ei jostain syystä kiinnosta paljoa, eikä wing chunissakaan ole samaa “terveysmainetta” kuin taijiquanissa vaikka inan kiinostaakin. Tekniikallisuudessa tarkoitan varsinkin käsitekniikkaa josta on jostain nähnyt kuvailua ja muutaman youtube-videonkin ehkä. Lajinomainen liikkuminenkin kiinnostaa. Jos asuisin Helsingissä, saattaisin eksyä myös Xingyi:n tai Bajiquanin pariin, jälkimmäiseen lähinnä siihen ujutetun Pa Gua Zhangiin takia. Kohtuullisen oleellinen kriteeri, siltä tällä hetkellä tuntuu.
• “fyysisesti” : Tämä vaatinee selittelyä ennen kuin aukenee. Fyysisempää otetta, lähempää kuin taekwondossa? Osataan taekwondossa laittaa etsimään omia rajojaan, tuosta ei ole suoraan kyse. Tarkoitan lajeja jossa kaveria ei päästetä helpolla, jos ei itseäkään. Harjoituskaveria heitellään tai sen kanssa painitaan ja ollaan läheisemmässä(?) suhteessa lajin otteluun perusharjoittelussa: ajattelen judoa, hokuto-ryu ja brasilialaista ju-jutsua sekä painia. Näistä painia taitaa olla liian myöhäistä aloittaa. Eniten kiinnostaa brasilialainen ju-jutsu, tuossa on enemmän lukottelua (lukkopainia!) kuin heittelyä, ja tuo lukkopaini on tullut vapariinkin jäädäkseen. Nuo siis kiinnostaa, muttei kyllä vapari.

Näin siis on mielestäni ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Mutta taekwondolla jatketaan tammikuulle, katotaan asiaa sitten…

Harrastajana vihreä?

Sain sitten tuon tavoittelemani vyöarvon eli vihreän taekwondosta ja 6. kup on tuo “aste” hierarkiassa elikkäs 6 vyönarvoa mustaan nykyinen mukaan luettuna. En ollut tyytyväinen tähänkään vyökokeen suoritukseen niinkuin en edelliseenkään. Keskittyminen harhaili, loppua kohden jo tolkuttomasti ja pieniä virheitä siellä täällä. Jossain väliä koetta pyöri mielessä ajatus “Mitä minä täällä teen?” tai “Minkä takia minä teen tätä?”.

Sama kysymys on viiltänyt mieltä ottelutreeneissä Lahden leirillä ja tämän vuoden festivaaleilla Parkin treeneillä: eksistenttiaalisuuden ytimessä ollaan mitä lajin harrastamiseen tulee. Toisaalta, perspektiiviä antoi muisto, tai oikeastaan äidin muisto siitä kuinka minun juoksijan ura taisi tyssätä siihen kun pikkuvekarana Kaaron Roiman juoksukilpailuissa kuulemma äidiltä kysyin (oli saattamassa/kirittämässä tms.) “Äiti, miks me juostaan?”. Sekin että Voimakadun dojangin lähellä olevan M&M-kuntotaloa ohittaessani vyökoen päätyttyä katsoin sisälle ja näin pari miestä, toisen juoksumatolla ja toisen kuntopyörällä, ja  mietin itsekseni “En minä tuolla viihtyisi”, kertoo myös jotain.

Hetken mietin jo jonkun muun lajin alkeiskurssille menoa ja taekwondon täydellistä hylkäämistä, kun odotimme korkeampien vöiden koeosuuden loppua. Kuitenkin, tuon kaupan työn sovittaminen jonkin alkeiskurssin kanssa on varmaan pieni mahdottomuus, nyt kun “saa” enemmän töitä ens kuulle. Toisaalta on tossa nykyisessä tkd-seurassani paljon hyvää, yhteishenki ihan loistava ja hyviä treenien vetäjiä (joskin käyn vaan parissa). Toisaalta, ei se näköjään riitä oman harrastuksen pitämiseksi kiinnostavana (laji ei sovi?), toisaalta seurassa asiat (omalta kannalta(kin)?) on paljon paremmin kuin monessa muussa urheiluseurassa,

(EDIT: editoin pois eilisen humalaisen TYPOista bloggausta)

Lomaa… niin mistä?

Kirjoitushetkellä on sen verran kiva tilanne etteivät työt rassaa enää kesän suhteen. Oon tehnyt hulluna töitä kesän: lehtiä oon jakanut 6+2/8 systeemillä (työ+vapaa/ päiviä) aamuyöt ja tehnyt iltavuoroja yhen kaupan kassalla. Nyt olis sen verran vapaata ettei tarvii kassallekaan palata ennen kuin ens viikonloppuna. Mutta haasteet ei lopu.

Vyökoe huomenna taekwondossa

Joo, on sitten jotain haastetta. En oo käynyt viimeaikoina monessakaan treenissä/viikko ja työt on osittain syynä, osittain vaan ei ole viitsinyt/jaksanut. Viimeiset pari viikkoa meni ensin tenttiin lukiessa (mitä lehdenjaosta kerkesi) ja sitten taas molemissa töissä. Kaiken muun lisäksi sain vielä harjoittelijan piirille pariksi viimeiseksi päiväksi.

Nyt sitten olisin kerennyt käymään kaikissa tämän viikon treeneissä, mutta käväisin vaan maanantaina ja keskiviikkona. Huomenna  siis vyökoe, jossa ehkä olisi voinut aikaisemminkin käydä, jollei olisi ollut kaikenlaista syytä/ tekosyytä. Kesäkuun vyökokeen vältyin nukahtamalla ja heräämällä kokeen alkamisaikaan ja olisi tuolloin ollut kesätenttikin, josta vältyin myös nukahtamisen takia, aamulla jaoin kuitenkin lehtiäkin.

Mutta joo, jos se huominenkin menisi niin kuin pari viimeistä viikkoa töiden osalta: välillä väsyttää eikä aina oo kivaakaan ollut, mutta hommat on kuitenkin hoidettu kunnialla loppuun. En oo tosin itsenäisestikään treenaillut: toivottavasti huomenna sitten (tai no, kirjoitushetkellä taitaa olla saman vuorokauden puolella), pitäis noita hyppypotkuja ainaskin katsoa vielä ja hiukka tuota teoriaakin. Punnerrushaastetta en oo tällä viikolla jaksanut: testasin tiistaina ja sain saman 27 kuin alkutestissäkin (tosin noi alkupunnerrukset oli aluksi keveitä 1. viikolla) ja sen jälkeen ei oo huvittanut tavoitella vaikka pari kertaa toistakymmentä olenkin yrittänyt ennen kuin motivaatio loppuu. Täytyy kattoo miten jatkaa…

Jos koettais nukkua, on noitten Postin hommien loputtua tullut nukuttua kello 5 asti ja sitten uudestaan tuntien päästä nukahtanut ja herännyt puolilta päivin (ilman alkoholin apua, sillä menee putkeen mut nukkui melkeen yhtä kauaan). Kaipaa jo ihan elämän perusasioita, enkä oo harkinnutkaan tuota 4 * 45 minuuuttia-unisysteemi minkä pitäisi maksimoida valveillaoloaika. Jos nyt “ensin” optimoisi painoa/ruokavaliota ja lihaskuntoa…

PS. Pitäis tota piraattipuoluehommaakin alkaa virittelemään kun kukaan muu ei näytä paikallisesti olevan sen aloitteellisempi… tulee se OM:n päätöskin pian

Elä nyt

On niin helppo juuttua arkeen, jäädä kulkemaan samoja pieniä ympyröitä elämässään. Tässä kevään edistyessä huomaa jälleen kuinka paljon on opintojen vielä tehtävää, uusittava tentti ja harjoitustyö nyt meneillään olevien kurssien lisäksi. Monta juttua on myös jäänyt tekemättä aiotuissa asioissa syksyllä ja talvella. Eipä tosin noita suunnitelmia ole liian hyvin dokumentoitua.

Laihdutukselle asetetut toimintatavoitteet eli liikunta- ja ruokailutottumusten muuttaminen on onnistunut ainoastaan ruokavalion kohdalta. Liikunnan määrä on jopa vähentynyt, mutta ruokailutavoitteet ovat menneet kohdalleen:

RUOKAVALIO
- Osa aamiaisista puuroaamiaisiksi (3+ /viikko, energiansaanti vähenee ehkä 100 kcal/kerta)
- ei sipsejä, ei karamelleja, suklaata korkeintaan kerran viikossa
- opiskelijaruokalassa vastedes yksi leivänpala jos sitäkään
- tilalle hedelmiä ja vihanneksia, eli saisi ostaa enemmän esim. rypäleitä, juureksia (tuoreita!)
- tee soppaa viikonloppuisin, vältä pitsaviikonloppuja

Soppaa en varsinaisesti ole laittanut kertaakaan ja joskus taitaa tulla leipää otettua enemmänkin, mutta periaatteessa olen onnistunut tavoitteissa ja ylimääräisenä tavoitteena onnistunut myös pitämään päivittäisten ruokailujen määrät 3-4/päivä eli ei turhaa napostelua. Aineenvaihdunta on ehkä hidastunut, mutta liikunnalla tuokin palautuu. Ja hidas muutoshan ehkäisee jojoilua .

Tulin tämän päivän taekwondotreeneistä ja vaaka sanoi että painoni oli vihdoin alle 75 kiloa. Eli suunta ainakin on oikea eli kohti tavoitetta (BMI kohti 22:sta). Vaikka eivät Inkeri ja Eino lauantaina vieraillessaan pitäneet minua lihavana, mutta oli paremmat painoindeksitkin heillä (24 ja 22).

Mutta takaisin arkeen juuttumisesta: on helppo juuttua johonkin virikkeeseen, johon turvautua tylsyyden tai muun tunnetilan takia. Varsin monella tämä on makean tai suolaisen nälkä, ehkä joillain rasvaisenkin,  ja tähän sortuvat paremmatkin meistä. Kuolihan Elvis nimenomaan ylensyömisen takia, hänen elämänsä  ainut ilo elämän loppuvaiheilla oli miehen itsensä mukaan syöminen.
Mutta on muitakin virikkeitä: television katsominen, nettifoorumien ja -sivujen (yleensä tietyille asioille omistautuneiden) selailu, joillekin tietyn tyyppin liikuntakin (siis sairaassa määrin kuntoileville, en tunnista ongelmaa itsessäni) jne. Nämä syövät ihan yhtä lailla aikaa: onneksi pääsin yhdestä hiljattain melkein kokonaan eroon, nimittäin salaliittoteorioita “paljastavan” Alex Jonesin (no, pieni osa jutuista vaikuttaa valideilta) ja hänen hengenheimolaisten kuuntelemisesta. Vielä netistä löytyy muuta “turhanpäiväistä” joka on välillä ihan paikallaankin, mutta yleensä ajanhukkaa, siis siinä mielessä että olisi oleellisempaakin tekemistä.

Mutta nyt päivän ajatukseen: kuinka paljon on orjana arjen virikkeille ja toisaalta kuinka paljon uskaltaa tehdä jotain sellaista mikä on vaikeaa tai jota ei ole aikaisemmin tehnyt erottaa miehet hiiristä (en halua halveerata marjanpoimijoita, se on hyvä harrastus ja on ihan kunnioitettavaa jos löytää sille aikaa. Hiiret sen sijaan levittävät tauteja). Kamppailen itse opintovuoren ja muiden tavoitteiden yhteensovittamisen kanssa, ja jostain pitäisi löytää aikaa liikkua ja edistää piraattiaatetta ja muutenkin parantaa itseä ja maailmaa. Mutta on löydettävä tie, ja väitän jopa että voin olla väärässä jos katson että minun pitäisi tehdä enemmän saavuttaakseni nämä asiat. Turhat asiat veks.

PS. Olisin ehkä mennyt treenien jälkeen vielä lenkille, mutta tkd-harkoissa hikoaa niin paljon haaroista että ennen lenkille lähtöä olisi jo joutunut vaihtamaan (ainakin alus-)vaatteet. No, ehtiihän muutenkin joku toinen päivä…

Kohti normaalia … elämää?

Olen hyppinyt vaa’alla enemmän kuin on tarpeen ja nyt näyttää siltä että painoindeksi alkaa lähestyä normaalia eli 25:ttä eli vähän päälle 75 kiloa. Oli sen verran mielenkiintoista muu elämä että viime viikolle kertyi päiviä jolloin söin vain kolme kertaa päivässä. Tuo taktiikka alkoi rakoilla sunnuntaina: kävin ostamassa sitten lähikaupasta karjalanpiirakoita ja hedelmät oli kaikki syötynä joten kaipa tässä on aiheellista vaihtaa strategiaa: liikutaan sitten tällä viikkoa enemmän.

Taekwondossa tuli käytyä viime viikolla vain maanataina, ja ajattelin korjata tilanteen tällä viikkoa ja alkaa taas tavoitella “4+ kertaa viikossa”-tavoitetta. Lisäksi suunnittelin vyökokeeseen menoa seuraavan kerran kun se on mutta nyt alkoi tehdä mieli osallistua liikesarjakilpailuun ensi kuun lopulla. No, vielä on aikaa pohdiskella. Toisensa poissulkeviahan nuo ovat, kun vihreävöisen pitäisi kisassa enemmän osata, jos siis vyön saisi. Toisaalta, en tunne itteäni kovin valmiiksi tuohon vyökokeeseenkaan…

Pitäisi siis treenata enemmän. Toisaalta, niin pitäisi harrastaa montaa muutakin. Nettiohjelmoinnin maailmaan ajattelin syventyä ja opintoja on muutenkin. Jotain sentään on tullut luettua, nimittäin parin skeptikon ja evoluutioteorian puolustajien artikkelia elokuvasta expelled. Kyllä on alhaista tuo “älykäs suunnittelija”-väki. No, itsensäpähän nolaavat.

Aloitin toisenkin blogin kun satuin ostamaan tietokoneen hulluilta päiviltä. Siitä myöhemmin.

Muutosta elämäntapaan?

Otti tuo elopaino sen verran päähän että aloin miettimään  mitä asialle tehdä, ja vaikka taekwondo-harjoitusten ja juoksemisen harrastaminen on jäänyt alle vanhankin normin, niin jotain kuntoilua olen saanut tehtyä kotona sisätiloissa. Jotain punnertelua, jne. Mutta periaatteessa voin alkaa tavoitella itselle asettamiani liikuntatavoitteita ensi viikolla. Päätavoite on tällä viikolla ollut ruuan keventäminen: strategia on ollut neljä ruokailua päivässä ja se on aika hyvin pysynyt pääsiäismässäyksen jälkeen ja osin  myös sen aikana. Tosin mietityttää edelleen olisiko torilta pitänyt ostaa savulahna. No, ensi viikolla ehkä sitten…

No, jotain edistystä on ehkä tapahtunut liikkumisenkin puolella kun on etsinyt erilaista näkökulmaa, rauhallisuutta kun tarvitsee tämän maailman tapahtumiakin seuratessa. Mutta mitään painonpudotusaikataulua en ole asettanut, vaikka ehkä olisi hyvä kun kyse on sentään yli 10 kilosta.

Politiikasta en nyt kirjoita, vaikka ajatukset ovat sielläkin kiertäneet.

Väsymys voittaa vihan

Heh heh, sitä ollaan sitten oltu jo jonkin aikaa ylipainoisia, viime kerrasta kun uskalsi vaakaan katsoa. 5 kiloa. Vetää painoindeksiä ihan 26 yli. Hävettää? Ei, mutta harmittaa. Piti ottaa suunta ihan toiseen, painoindeksiä sinne 22-23 suuntaan. Treenannutkaan en ole niin paljon kuin olen ajatellut (halustahan tuo on kiinni). Mutta joo, itse asiaan, vaikka jonkin sortin itseinhon lähteitä sieltäkin löytyy.

Ekaksi tämän päivän päänvaivoja. Taekwondo-tunnille tuli taas lähdettyä pitkän luentoputken jälkeen, keskiviikko kun on. Kävisin liikesarjatreeneissä, mutta luennot estää, joten käyn sitten yliopistoliikunnan ryhmässä. Tänään tuli lähdettyä poikkeuksellisen viime tingassa, kun katsottiin Web-ohjelmointi-kurssin projektia luennon jälkeen, ja saavuinkin sen 5 minuuttia myöhässä, mikä kului luennon jälkeen kämpällä kusella käymiseen ja treenikamppeiden keräämiseen yms. Muutenkin tulee keskiviikkotreeneihin jännittyneenä ja muuten rasittuneen oloisena, murr.

Huono perus(-lihas-)kunto harmittaa ja se näkyykin harrastuksessa. Sai tänään palautetta etupotkusta, ei jalka palaudu samaa rataa kuulemma ja tukijalassa oli jotain häikkää. En mää vaan ole ite huomannut. Ite taas on niin puusilmä ettei keksi muistakaan arvosteltavaa, ei vaan näe. Pännii, varsinkin kun elättelee tulevaisuudesta lajilta varsin epärealistiselta näyttäviä ajatuksia kuten lajin opettamista. Kehitys on ihan seinässä, jos ei itsekritiikin lisääntymistä siihen lasketa. Potkuissa tukijalan käytössäkin on parantamisen varaa ja tuntuu psykologis-luonteiseltakin jutulta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen 11.3.2008 nauhoitettua “Päivä tunnissa”-lähetystä. Kyllä YLE on aika alas vajonnut ja vajoaa edelleen. Onko jonkun ministerin tekstiviestiliikenne jollekin “aikuisviihdealalla” työskentelevälle hempukalle jotain tärkeää? Tajusin juuri miksi minä ajaudun Alex Jones Show:ta ja muita varsin epämääräisiä lähetyksiä kuuntelemaan. Olen sen tyyppinen ihminen että minä haluan tietää maailman epäkohdista, vaikka niille vähän voisikaan tehdä. Haluan elää mieluummin maailmassa jossa kärsiviä, kuten palestiinalaiset, Amerikan alkuperäiset asukkaat, sodan runtelemien maiden siviilit ja monet muut sorretut, ei unohdeta vaan heidän tilanteestaan kerrotaan ja kerrotaan tavalla joka sekä saa olemaan kiitollinen omista olosuhteista että ainakin miettimään mitä itse voisi asialle tehdä ja tukeeko tietämättään tällä hetkellä ongelmaa. Ei sellaista mediaa ole olemassa, ei valtamediassa. Tällainen aspekti puuttuu myös täysin niistä monista tiede- ja musiikkipodcasteista, ja tämä aspekti on myös kovin vähäinen myös “Päivä tunnissa”-podissa, kuten myös transhumanistissa podcasteissa, joiden tekijät tuntuvat keskittyvän kehittyneen maailman yksilöiden ongelmiin ja vähemmän kiirellisiin ongelmiin kuten eettiseen ruuantuotantoon ja -kulutukseen. Haluaisin kyllä jotain fiksua podcastia suomeksikin kuunnella.