Väsymys voittaa vihan

Heh heh, sitä ollaan sitten oltu jo jonkin aikaa ylipainoisia, viime kerrasta kun uskalsi vaakaan katsoa. 5 kiloa. Vetää painoindeksiä ihan 26 yli. Hävettää? Ei, mutta harmittaa. Piti ottaa suunta ihan toiseen, painoindeksiä sinne 22-23 suuntaan. Treenannutkaan en ole niin paljon kuin olen ajatellut (halustahan tuo on kiinni). Mutta joo, itse asiaan, vaikka jonkin sortin itseinhon lähteitä sieltäkin löytyy.

Ekaksi tämän päivän päänvaivoja. Taekwondo-tunnille tuli taas lähdettyä pitkän luentoputken jälkeen, keskiviikko kun on. Kävisin liikesarjatreeneissä, mutta luennot estää, joten käyn sitten yliopistoliikunnan ryhmässä. Tänään tuli lähdettyä poikkeuksellisen viime tingassa, kun katsottiin Web-ohjelmointi-kurssin projektia luennon jälkeen, ja saavuinkin sen 5 minuuttia myöhässä, mikä kului luennon jälkeen kämpällä kusella käymiseen ja treenikamppeiden keräämiseen yms. Muutenkin tulee keskiviikkotreeneihin jännittyneenä ja muuten rasittuneen oloisena, murr.

Huono perus(-lihas-)kunto harmittaa ja se näkyykin harrastuksessa. Sai tänään palautetta etupotkusta, ei jalka palaudu samaa rataa kuulemma ja tukijalassa oli jotain häikkää. En mää vaan ole ite huomannut. Ite taas on niin puusilmä ettei keksi muistakaan arvosteltavaa, ei vaan näe. Pännii, varsinkin kun elättelee tulevaisuudesta lajilta varsin epärealistiselta näyttäviä ajatuksia kuten lajin opettamista. Kehitys on ihan seinässä, jos ei itsekritiikin lisääntymistä siihen lasketa. Potkuissa tukijalan käytössäkin on parantamisen varaa ja tuntuu psykologis-luonteiseltakin jutulta.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen 11.3.2008 nauhoitettua “Päivä tunnissa”-lähetystä. Kyllä YLE on aika alas vajonnut ja vajoaa edelleen. Onko jonkun ministerin tekstiviestiliikenne jollekin “aikuisviihdealalla” työskentelevälle hempukalle jotain tärkeää? Tajusin juuri miksi minä ajaudun Alex Jones Show:ta ja muita varsin epämääräisiä lähetyksiä kuuntelemaan. Olen sen tyyppinen ihminen että minä haluan tietää maailman epäkohdista, vaikka niille vähän voisikaan tehdä. Haluan elää mieluummin maailmassa jossa kärsiviä, kuten palestiinalaiset, Amerikan alkuperäiset asukkaat, sodan runtelemien maiden siviilit ja monet muut sorretut, ei unohdeta vaan heidän tilanteestaan kerrotaan ja kerrotaan tavalla joka sekä saa olemaan kiitollinen omista olosuhteista että ainakin miettimään mitä itse voisi asialle tehdä ja tukeeko tietämättään tällä hetkellä ongelmaa. Ei sellaista mediaa ole olemassa, ei valtamediassa. Tällainen aspekti puuttuu myös täysin niistä monista tiede- ja musiikkipodcasteista, ja tämä aspekti on myös kovin vähäinen myös “Päivä tunnissa”-podissa, kuten myös transhumanistissa podcasteissa, joiden tekijät tuntuvat keskittyvän kehittyneen maailman yksilöiden ongelmiin ja vähemmän kiirellisiin ongelmiin kuten eettiseen ruuantuotantoon ja -kulutukseen. Haluaisin kyllä jotain fiksua podcastia suomeksikin kuunnella.